Kohta se koittaa

Vajaan neljän tunnin päästä ollaan siellä psykiatrisen polin lääkärin luona. Kerrankin tähän aikaan (näin aamusta) aika kuluu nopeasti, aivan liian nopeasti. Alkaa ahdistamaan ihan tosissaan. Mä en edelleenkään usko että pakkohoidon kriteerit täyttyy, täytyis kai tapahtua ihme jos niin olis, mutta silti pelottaa entä jos ne täyttyykin ja joudun pakkohoitoon? Ei pitäis ajatella tollaista kun menee vaan yhä enemmän paniikkiin, mutta helpommin sanottu kuin tehty.

Mietin eilen hirveästi asioita ja näihin päädyin:
- mun pitää tehdä selkeä suunnitelma joka päivälle että montako kaloria syön per päivä. Tuun hulluksi jos jatkan samaa rataa eli missään syömisessä ei oo mitään suunnitelmallisuutta
- mun pitää ehkä miettiä mun tulevaisuutta täällä tuetussa, tai ainakin vähintään lähteä edes viikoksi jonnekin pois (näistä lisää myöhemmin)

Mä aloitin eilen illalla tekemään suunnitelmaa syömisille. Uhrasin yhden mun vihkon sitä hommaa varten ja ajattelin tehdä siitä vihkosta kivan näköisen :) Kokeilen tällaista suunnitelmallisuutta koko heinäkuun eli projekti alkaa tänään. Kerron siitäkin sitten paremmalla ajalla, toi pahuksen kello liikkuu taas niin nopeasti että pitää alkaa tekemään aamutoimet. Joko mä sanoin että mua ahdistaa? :x

Uhka osastosta

Piti sen verran sulatella tätä kaikkea ja purkaa ketutusta etten eilen ehtinyt päivittää kuulumisia tänne. Käytiin eilen siellä ravitsemussuunnittelijan luona ja se meni ihan persiilleen. Luulin että siellä puhuttaisiin taas mun ateriasuunnitelmasta ja siitä miten sitä voisi muuttaa. Ja ketut, ei siellä nyt sellaisesta puhuttu.

Sain jälleen kerran kuulla että syön liian vähän ja liikun liian paljon ja mun touhu on mennyt askeleen liian pitkälle jne jne. Osasin odottaa noita sanoja mutta sitten alettiin puhumaan osastohoidosta. Ravitsemussuunnittelija ja ohjaaja jankkasi koko ajan vaan samaa: osastolla pitää syödä ja jos syöminen ei suju, laitetaan nenämahaletku. Siinä samalla ravitsemussuunnittelija näytti kuvia minkälaisia ja minkäkokoisia aterioita "normaali" ihminen syö päivässä. Näyttipä se vielä osaston ruokailusuunnitelman (jossa oli ihan törkeästi ruokaa!) jota pitää noudattaa ellei halua nenämahaletkua. Ööh, arvatkaa vaan ahdistiko mua kun puhuttiin tuollaisista asioista koko ajan.

Oltiin siellä käynnillä melkein tunti ja ainakin yli puolet siitä ajasta puhuttiin vaan osastosta. Mukana ollut ohjaaja kertoi että mulla on aika psykiatrian polin lääkärille (tuttu lääkäri, käyn sen luona säännöllisesti) tän viikon perjantaina. Olin unohtanut senkin...

Kuulemma silloin perjantaina keskustellaan vakavasti osastohoidosta/lääkäri tekee lähetteen osastolle. Ööö, siis mitä helvettiä tässä just tapahtui?? Niin ja kun lähdettiin vihdoin sieltä käynniltä niin ravitsemussuunnittelija sanoi että tavataan sitten osastolla. Aha, joo niin varmaan...

Näin hienosti se käynti sit meni... Mulla on perjantaihin asti aikaa tehdä joku suunnitelma ja/tai feikata että syön enemmän. En pidä huijaamisesta/valehtelusta mutta nyt siihen on kai pakko taas turvautua.
Sinänsä mulla ei ehkä oo mitään hätää, ehkä. Vapaaehtoisesti mä en mihinkään osastolle mene ja en usko että pakkohoidon kriteerit täyttyy. Päätin silti olla varuillani. Tuntuu että perjantaihin on mielettömän lyhyt aika ja se ahdistaa. Koko tää tilanne ahdistaa.

...ja tää päivä alkoi kauhulla

Menin äsken aamupalalle ja ohjaaja ilmoitti yhtäkkiä että tänään mennään ravitsemussuunnittelijan luokse ja tää kyseinen ohjaaja lähtee mun kanssa sinne. Mä olin unohtanut laittaa sen käynnin ylös ja mä muistelin että se käynti olis vasta myöhemmin. Paniikki iski sekunnissa.. Mä tiedän ettei mun viime päivien meno näytä hyvältä, siis se kun syön muka liian vähän ja liikun muka liian paljon ja blaablaa. Ohjaajat, mukaan lukien myös tää kyseinen ohjaaja, tietää mun tilanteen siis vähän liian hyvin. Siihen päälle se että toi kyseinen ohjaaja osaa olla etenkin ruokavalion kanssa tosi tosi tarkka + tiukka ja niin osaa se ravitsemussuunnittelijakin (tietenkin). Mulle nousee jo nyt tuskanhiki kun mietinkin sitä käyntiä!

Asiaa ei varmaan paranna yhtään se eilinen ja mun tämän päiväinen aamupala - kahvia ja maustamaton viili (200g, rasvaa 1%) pelkiltään, jonka otin vasta kehotuksesta ja jota en pystynyt edes syömään kokonaan loppuun (siinä aamupalalla oli tänään kaksi ohjaajaa paikalla, ne taisi huomata sen?).

Okei, koska oon täysi-ikäinen niin mua ei voida pakottaa esim. noudattamaan sellaista ateriasuunnitelmaa jota en tahdo noudattaa, mutta silti... Siitä käynnistä taitaa tulla yhtä vääntämistä siitä mitä syön, mitä en ja mikä määrä on tarpeeksi. *huokaus*

Tuun myöhemmin tänään kertomaan miten siellä käynnillä meni.

Onnistunut eilinen!

Pitkästä aikaa saan olla ylpeä itsestäni :) Eilen söin n. 240 kcal ja kävin juoksulenkillä jolla paloi kaloreita 339. Mulla on kännykässä FatSecret (on muuten mielettömän kätevä, voisin tehdä siitä postauksen joskus jos jaksan) ja se ilmoitti eilisen kohdalla että -1456 netto. Miinuskaloreilla siis mentiin ja reippaasti!

Onnistuneen päivän ansiosta mun paino tippui eilisestä tasan kilon. Huono uutinen on tosin se että mun paino on jumittanut paikoillaan - ensin sortumisten takia, sitten juhannuksen (juhannusaattona söin pakon edessä about 2000 kcal joka on mulle ihan liikaa) ja nyt lähestyvien menkkojen takia -.- Mä toivon että tää kaikki on ollut vaan turvotusta eikä varsinaista lihomista. Hyvä asia on kuitenkin se että paino lähti vihdoin putoamaan ja ihan sama onko se vaan ylimääräistä nestettä joka lähti kropasta vai kenties läskiä, pääasia että paino laskee :)

Aika onnistunut päivä - kunnes...

Mulla oli jo herätessä aika energinen olo ja lopulta noin klo 9 aikaan lähdin lenkille. Kävelin reippaasti koko ajan enkä pysähtynyt. Kun olin ollut vajaan tunnin lenkillä, ihmetys oli suuri kun Polar ilmoitti että päivän tavoite saavutettu! Mitä ihmettä, kello oli vasta kymmenen aamulla ja saavutin tavoitteeni jonka normaalisti saavutan vasta aikaisintaan iltapäivällä?! Asiaan oli kyllä looginen selitys: olin jo varhain aamusta ollut liikkeessä ja touhunnut sitä sun tätä. Lenkillä mulla oli sykevyö päällä (kuten aina lenkkeillessä on) ja kun syke pysyi aika korkealla melkein koko lenkin ajan niin päivittäisen tavoitteen saavuttaminen oli helppo homma.

Polarin yhteenveto tästä päivästä:

• 12310 askelta
• 7.38 km kuljettu
• 2209 kcal poltettu
• 0 passiivisuusleimaa (= jos istuu liian pitkään paikoillaan Polarin varoituksesta huolimatta, saa passiivisuusleiman)

Päivän syömiset...

Koitin kirjata päivän syömisiä äsken tähän, mutta alkoi etomaan niin paljon että oli pakko pyyhkiä kaikki pois. Oon syönyt tänään ihan kohtuullisen terveellisesti mutta mun mittapuulla liikaa. Mä en tiedä tarkkaan paljonko oon syönyt mitäkin ruokaa ja en oikein osaa edes arvioida määriä, niin päivän kalorimäärää on hyvin vaikea sanoa - mutta oon syönyt tänään ehkä 1500-1600 kcal?? Osa tosta oksettavan isosta määrästä tuli kääretortun palasta (koska juhlat eikä ollut muita vaihtoehtoja..) ja osa oli ihan itse aiheutettua: illalla tuli joku pirun mielijohde ja ensin söin välipalapatukan, hetken päästä vielä turkkilaista jogurttia auringonkukan- ja kurpitsansiemenien kera... Ja tällä kertaa otin sitä jogurttia vielä ison annoksen! MIKÄ mulle tuli??

Onneksi sain poltettua tänään ihan kivasti kaloreita, mutta eipä se paljon hyödytä jos syö polttamansa kalorit takaisin... No, teoilla on seurauksensa ja tässä on mun tämän kertainen seuraus: huomenna jätän aamupalan välistä (kahvin kyllä otan) ja jos suinkin mahdollista niin skippaan lounaankin - jos se onnistuu niin söisin ensimmäisen kerran vasta klo 14.
Lisäksi treenaus jatkuu huomennakin, luonnollisesti. Mua itkettää kun piti sortua illalla mutta ei tässä itku nyt auta. Mun pitää vaan ottaa opikseni ja jatkaa matkaa.

Note to self!!

Kunhan muut ei tiedä

kodist on jäljellä aaveita,
sinisilmäsii haaveita
lähettiin lentoon,
törmättiin lasikattoon,
mua polttaa liian lähellä aurinkoo

 Mun pään sisällä yksi jos toinenkin lause alkaa "Kunhan muut ei tiedä...". Kunhan muut ei tiedä että oon hajoamassa palasiksi, kunhan muut ei tiedä mitkä asiat mua oikeasti vaivaa, kunhan muut ei tiedä tästä kaaoksesta joka vähitellen hukuttaa mut. Kunhan muut ei tiedä niin kaikki on hyvin - se vois olla mun nykyinen motto.

Jouduin tahtomattani feikkaamaan kaiken jo pienestä muksusta lähtien ja kai siitä on tullut vaan niin rutiinia. Eihän mun oo enää vuosikausiin tarvinnut esittää, mutta mä en oo vieläkään päässyt siitä kokonaan eroon. Toisin kuin mun lapsuudessa, nykypäivänä mulla on turvallinen olo ja mun ympärillä on koko ajan ihania ihmisiä jotka haluaa ja osaa auttaa. Silti mä löydän itseni usein ihmettelemästä että miksi hitossa mä feikkaan hymyn, pidättelen hysteeristä itkua muiden seurassa ollessani ja sitä rataa. Ihan sama miten paska olo mulla oikeasti on niin joskus edelleenkin se pitää vaan piilottaa ja sillä piste.

Joskus mä mietin miten muut näkee mut. Harvat ja taitavimmat näkee mun feikkaamisen läpi mutta suurin osa - niillä ei taida olla aavistustakaan. Niiden silmissä mä oon kai iloinen, onnellinen ja ehkä ne ajattelee että mun elämässä kaikki on hyvin just nyt.

Kun oon muiden seurassa ja tuntuu että oon romahtamassa ja yritän vaan pitää itseni koossa kaikin keinoin, mun on ennemmin tai myöhemmin poistuttava omiin oloihini. Joskus silloin mä mietin että onko niillä aavistustakaan mitä tapahtuu kun meen huoneeseeni. Ehkä ne ajattelee että selaan omassa huoneessa nettiä, luen kirjaa tms. Olispa se niin. Todellisuus on vaan ihan toisenlainen ja paljon pelottavampi. Kun suljen huoneen oven, se valtava itku pääsee vihdoin valloilleen eikä tahdo loppua, mun mielessä pyörii yhtäkkiä pikakelauksella miljoona ja yksi synkkää ja pelottavaa ajatusta joita en pysty pysäyttämään ja oikein pahoina ja vaikeina hetkinä... yhtäkkiä mä vaan havahdun siihen että mulla on terä kädessä, mun kädessä on melko syviä haavoja ja veri valuu vauhdilla ja sotkee joka paikan.

Ohjaajat täällä tuetussa asumisessa totta kai tietää missä mennään ja ne tietää myös viiltelystä. Ne on ne muut asukkaat, ns. mun kämppikset, jotka ei tiedä mun todellisesta olosta juuri mitään. Eikä niiden tarvikaan, mutta jotenkin tuntuu vaan tosi ristiriitaiselta tulla esim. tollaisen viiltelykohtauksen jälkeen yhteisiin tiloihin (siis sen jälkeen kun pahin verenvuoto on tyrehtynyt ja ohjaaja on hoitanut haavat kuntoon) ja esittää että ei tässä mitään oo tapahtunut, mulla on kaikki hyvin. Jos joku alkaakin epäilemään jotain ja kysyy onko kaikki hyvin tms. niin mun ei tarvi edes miettiä mitä vastaan; ennen kuin tajuankaan oon sanonut taas kerran "joo kaikki on hyvin, mua vaan väsyttää". Mikä vale.

Mä haluaisin niin kovasti päästä eroon tästä kierteestä. On mielettömän uuvuttavaa pistää se sama naamari kasvoillensa päivä toisensa jälkeen. Onneksi tästä tavasta voi päästä eroon jos vain tekee kovasti töitä. Ensin pitäisi vain löytää ne keinot millä ongelmasta päästään eroon. Mä en oo kai vielä(kään) löytänyt niitä keinoja mutta mä löydän ne vielä. Vielä joku päivä mun elämässä alkaa uusi jakso, jossa mun ei tarvikaan enää turvautua feikkaamiseen vaan voin sen sijaan olla oma itseni. Olla se oikea minä joka on vielä jossain pinnan alla.

Syömistä syömisen perään

Eilen (eli sunnuntaina) pidin ns. mättöpäivän. Sen tarkoituksena on boostata aineenvaihduntaa ja sitä myöten ikään kuin huijata kehoa, ettei kroppa menisi säästöliekille.
Mättöpäivä kuulostaa ainakin mun korviin vähän harhaanjohtavalta - mulle tulee siitä ekana mieleen että mätetään karkkeja, sipsejä yms. epäterveellistä. Sen kaltaiset on mun kiellettyjen ruokien listalla joten mättöpäivä tarkoittaa mun kohdalla terveellisen ruoan syömistä. Sitä terveellistä ruokaa syödään sinä päivänä vain vähän enemmän mitä normaalisti.

Nää mättöpäivät ei oo mulle ikinä miellyttäviä. Meen vähänkin isommasta ateriasta kamalaan ähkyyn joka johtaa aina huonoon fyysiseen ja henkiseen oloon: tuntuu että oksennus tulee väkisinkin kun on niin täynnä, ja kun tuntuu että on syönyt kuin hevonen niin tuntee itsensä kamalan ällöttävän LÄSKIKSI.

Ja kun yhdestä ateriasta on selvinnyt niin eikös heti perään tuu seuraava ateria, ja sitten vielä sitä seuraava... Siltä se ainakin tuntuu kun aika tuntuu suorastaan lentävän.

Mieluummin jättäisin tällaiset mättöpäivät siis pitämättä mutta en halua että keho menee säästöliekille ja sitten paino jumittuu eikä suostu laskemaan millään. Onneksi nää hirveät mättöpäivät ei oo jokapäiväistä arkea ja nyt on taas selvitty yhdestä.